Mularin mietteitä Ajatuksia politiikasta

Rajan kahden puolen Karjalassa


Rajantakainen Karjala on monelle lohduton näky: ankeita pikkukyliä, kuoppaisia teitä, kurjuutta. Oikeistolaiset kauhistelevat ”ryssänmeininkiä” ja hakevat vahvistusta omalle katsantokannalleen ja epäilemättä sitä myös saavat. Kovimmat kommunistit taas pitävät näystä ihan vain vanhasta tavasta, joka ei liity karjalaisuuteen vaan Neuvostoliiton ja venäläisyyden ihailuun. Rappioromantiikasta kiinnostuneet taas näkevät kylissä idyllisyyttä ja häivähdyksen siitä Karjalasta, jota Suomella ei enää ole. Olen itse matkustanut kymmeniä kertoja näiden Karjalan laulumaiden halki ja voin vahvistaa tämän. Tuntemattomassa Sotilaassa majuri Sarastie aprikoi, että hänen pitäisi kai ajatella jotakin näiden rakennusten kauneudesta. Lopuksi Sarastie päätyy kuitenkin pragmaattisempaan näkemykseen: "ihmisasunnoiksi kelpaamattomia". Niin tai näin, Sarastien näkemä Karjala on rajan takana yhä olemassa. 


Usein päivitellään, kuinka huonosti asiat ovat ja kuinka vanhat rakennukset ovat hoidon puutteessa lahonneet ja rapistuneet ja kuinka huonosti kommunismin aika ja nyky-Venäjä ovat kohdelleet karjalaisuutta. Sortavalassa on kuitenkin vielä jäljellä vanhaa, sotaa edeltävää arkkitehtuuria. On totta, että kaupungit ja kylät ovat nyt rapistuneita. Mutta ovatko Suomen puoleisessa Karjalassa asiat sitten paremmin? Karjalaisuuden säilyttäjänä ja tyyssijana itseään pitävä Joensuu on karjalaisuuden kannalta monessa suhteessa paljon ankeampi paikka kuin Sortavala. Vanhat puutalot on suurelta osin purettu ja tilalle on rakennettu kasvottomia betonikuutioita. Kaiken kruunaa se, että vanha kauppahalli purettiin ja tilalle rakennettiin, katsontakannasta riippuen, sosialistista realismia tai vaihtoehtoisesti funktionalismia edustava hirvitys. Ei ihme, että karjalaiseen arkkitehtuuriin tutustuakseen täytyy meillä mennä kotiseutumuseoon.



Neuvostojärjestelmää syytetään perinteisesti karjalaisuuden näivettämisestä, mutta harva kuitenkaan ymmärtää sitä, että aikanaan syrjäisellä ja köyhällä maaseudulla kommunismi ei suinkaan tarkoittanut pelkästään nappituomioita, kolhooseja ja työleirejä, vaan sähkön tuloa, kouluja, sairaaloita, sahoja ja kulttuuritaloja. Siis kehitystä, joka olisi suuressa maassa ottanut markkinatalouden realiteettien mukaan toimittaessa huomattavasti pitempään tai jäänyt ehkä jopa kokonaan saapumatta.  Rajantakaisessa Karjalassa on vielä äidinkielenään karjalaa puhuvia ihmisiä. Ja kuten sanottu: maalamattomat hökkelikylät ovat yhä pystyssä. Tässä suhteessa Karjala ei tosin poikkea muusta venäläisestä maaseudusta millään tavoin.


Ehkä suurin ongelma rajantakaisessa Karjalassa on suomalaisturistin kannalta se, että siinä on vielä liikaa näkyviä jäänteitä karjalaisuudesta.  Meillä hökkelit on aikoja sitten purettu ja paremmat rakennukset sivelty maalilla. Jos karjalaisuus olisi hävinnyt Venäjältä samalla lailla, kuin se on Suomesta hävinnyt, olisi asia ehkä helpompi hyväksyä myös Venäjän puolella liikuttaessa. Nyt menneisyys tulee liiaksi kohti turistia. Omalta osaltaan myös kenraali aika on tehnyt tehtävänsä ja kullannut muistot. 



Ruotsalaiset ja myöhemmin suomalaiset ovat pyrkineet luterilaistamaan ja suomalaistamaan karjalaisia useaan otteeseen. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi lupasi valloitettujen alueiden ortodokseille uskonvapauden, mutta tästä huolimatta uusi hallinto halusi väestön kääntyvän luterilaisiksi. Asiaa Ruotsi pyrki vauhdittamaan erinäisin hallinnollisin ja poliittisin toimin, mutta varsinaiseen pakkokäännyttämiseen ei silti menty. Joka tapauksessa suurin osa Käkisalmen läänin ortodokseja pakeni 1600-luvun kuluessa Venäjän puolelle. Historiankirjoitus on kuitenkin nostanut selittäviksi tekijöiksi myös ankarasti kiristyneen verorasituksen ja katovuodet. Näkemystä tukee se, että ortodoksien mukana pakeni myös alueen vanhaa luterilaista asujaimistoa. Lähteneen väestön tilalle tuli luterilaisia savolaisia.

 

Jatkosodan aikana suomalaiset halusivat pelastaa karjalaiset heimoveljet venäläisen ikeen alta, mikä olisi toteutuessaan tarkoittanut karjalaisten suomalaistamista. Suomalaiset ovat uhanneet toimillaan karjalaisuutta myös nykyaikana. Suurimman karhunpalveluksen karjalaisuudelle teki aikoinaan presidentti Koivisto. Hän päätti saksalaisten tavoin avata rajat paluumuuttajille. Tuhannet paluumuuttajat tulivat Suomeen. Näiden inkeriläisten ja karjalaisten joukossa oli myös paljon sellaisia, joiden sukulaisuussuhde Suomeen oli hieman kyseenalainen, mutta joiden into päästä länteen oli sitäkin suurempi. Saksan ja Suomen linjauksen seurauksena oli, että kymmenessä vuodessa maailman kartalta lähestulkoon hävisi kaksi 1700-luvulla syntynyttä vähemmistöä, volgansaksalaiset ja inkeriläiset.



Joensuussa kukaan, ehkä muutamaa paaluumuuttajamummoa lukuun ottamatta, ei puhu äidinkielenään karjalan kieltä, koska se hävisi sotien jälkeen muutamassa vuosikymmenessä. Alun alkaenkin suurin osa evakoista puhui suomea karjalan sijaan. Ei siis ole ihme, että suomen kieli toisaalta liian läheisenä ja toisaalta liian vahvana valtakielenä syrjäytti karjalan kielen. Tai ehkä pitäisi mieluummin sanoa, että karjalan kieli ei saanut jalansijaa Joensuussa. Tästä huolimatta karjalainen nurkkapatrioottinen identiteetti on Joensuussa hyvin vahva. Vieraspaikkakuntalaisia, vaikka nämä olisivat vain naapurikunnista, katsotaan karsaasti. Tämä on vielä itsessään pientä, mutta annapa olla, kun joku paljastuu savolaiseksi. Seuraa loputon riemu ja vinoilu, johon palataan vielä vuosienkin päästä aina, kun sopiva sauma tulee. Joensuussa ulkopaikkakuntalainen on aina junan tuoma… ja piste. Huvittavaa asiassa on se, että Pohjois-Karjala määritellään usein paitsi alueellisesti myös murteellisesti osaksi Savoa. "Oikea Karjala" tai se, mitä siitä on Suomen puolella jäljellä, onkin monien mielestä Lappeenranta ja muu Etelä-Karjala.


Iloisen karjalaisen stereotypiastakin Joensuussa on olemassa joitakin sirpaleita. On tavallista, että joensuulainen saattaa yksin kävellessään rallatella jotakin laulunpartta tai vaihtoehtoisesti aloittaa kaupassa keskustelun ventovieraan kanssa jostain tyhjänpäiväisestä asiasta ihan vasta-aluksi. Meitä suomalaisia tällainen käytös luonnollisesti hämmästyttää. Henkilökohtaisesti olen useammin kuin kerran joutunut kiirehtimään askeliani suojatiellä kävellessäni, kun joku mummeli on meinannut ajaa autolla ylitseni. Liekö kiirus jäänyt päälle evakkoreissulta, vai mistä moinen johtuu? Mene tiedä sitten. Lisäksi olen havainnut, että Joensuun kantasuomalaisesta poikkeava paikoituskulttuuri on osaltaan omiaan lihottamaan kaupungin pysäköinninvalvonnan keräämää kassaa.


Vaikka karjalaiset haluavat itse nähdä asian toisin, eivät he ole mitenkään ainutlaatuinen vähemmistö maailmanhistoriassa. Euroopassa on vastaavia rajan kahden, toisinaan jopa rajojen kolmen puolen, jakautuneita vähemmistöjä pilvin pimein. Jo pelkästään Saksan historia tuntee sudeettisaksalaisten lisäksi esimerkiksi Elsas-Lothringenin alueen ja Schlesvig-Holsteinin alueen asukkaat. Toisen maailmansodan lopussa uudet vallanpitäjät yleensä karkottivat vanhat asukkaat. Käytäntö poikkesi totutusta, sillä vielä Napoleonin sotien aikaan kansa ja varsinkin kansalaisuus oli hyvin häilyvä käsite. Suurempi merkitys ihmisten elämässä oli kielellä, uskontokunnalla ja ennen kaikkea verojen maksulla.  Hallitsijoiden oli paljon helpompi piirrellä rajoja, kun heidän ei tarvinnut hävitessään ottaa vastaan suuria pakolaismääriä ja vastaavasti voittanut osapuoli sai verotuloja uusilta alamaisiltaan. Moderni nationalismi teki vasta tuloaan. Ryssää sanottiin tuohon aikaan ryssäksi ja hurria hurriksi ilman suurta dramatiikkaa ja siinä se. 

 

Tavallisten ihmisten arki ei tietenkään ollut aina ollut sopuisaa rinnakkaiseloa, rappasotia oli historian saatossa käyty ja hävitys- ja kostoretkiä oli tehty molemmin puolin, mutta silti Suomen puolella vihattiin monesti enemmän "omia" ruotsinkielisiä herroja kuin "ryssää", joka useimmiten tarkoitti laukkuryssää, jolla taas saatettiin yhtä hyvin viitata karjalaiseen kuin venäläiseenkin. Hävitysretkillä oli käytetty paikallisten sijaan usein sitä paitsi muualta tulleita joukkoja, jotka olivat asialleen omistautuneita palkkasotureita. Monesti uskontokunta kävi määritteenä kansallisuuden yli, ja luterilaiset kutsuivat ortodokseja ryssiksi riippumatta siitä, olivatko he karjalaisia vai venäläisiä. Vastaavasti karjalan ortodoksit kutsuivat Suomen puolen luterilaisia ruotsalaisiksi tai ruotseiksi.



Suomen itsenäistyttyä itäraja suljettiin: Neuvosto-Venäjän ja Suomen välit olivat huonot, eikä kumpikaan valtio pitänyt kansalaistensa rajat ylittävistä kyläilymatkoista. Tavalliset ihmiset olivat tottuneet ammoisista ajoista lähtien liikkumaan kahden puolen rajaa herrojen metkuista välittämättä. Uusi tilanne yllätti, ja ihmiset miettivät, olivatko he rikollisia, ehkä jopa vakoojia tavatessaan toisella puolella asuvia sukulaisiaan ja ystäviään. Raja kuitenkin vuoti vielä 30-luvun alussa, jolloin ihmisiä loikkasi pääsiassa Suomesta Neuvostoliiton puolelle. Liikettä oli luonnollisesti molempiin suuntiin, mutta muutto tapahtui Itä-Karjalan epäonnistuneen kansannousun jälkeisen muuttoaallon jälkeen pääasiassa lännestä itään. Stalinin järjestämä vastaanotto ei ollut mitenkään erityisen ystävällinen, mutta ei toisaalta juuri poikennut kanta-asukkaitten saamasta kohtelusta. Venäläisiä tapettiin Stalinin puhdistuksissa siinä missä vähemmistökansallisuuksiakin.



Karjalaisuus on pitkälti suomalaisen ja venäläisen kulttuurin synteesi, ei niinkään oma alkuperäiskulttuurinsa. On luonnollinen seuraus, että rajamailla eläminen vuoroin erottaa, vuoroin yhdistää kansoja suhteessa niin omiin kuin vieraisiin. On myös syytä huomata, että Venäjän Karjala oli jo Elias Lönnrotin kerätessä Kalevala-eeposta eräänlainen ulkoilmamuseo. Suomen puolella vanhat kertomukset ja runot oli jo suurimmaksi osaksi unohdettu eikä vähiten ruotsalaisuuden ja luterilaisen papiston vaikutuksesta. Myös loitsujen lausumista pidettiin Suomen puolella pahana ja noituudesta annettiin sakkotuomioita vielä 1800-luvun lopulla. Karjalaiskylissä papit kävivät harvakseltaan, teitä ei paljoa ollut ja kulku oli vaikeata. Tämä näkyy mm. tutkimissani Suistamon ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjoissa, joissa on henkilöitä, joiden syntymä- ja avioliittoon vihkimisvuodeksi on merkitty sama vuosi.  Papeilla oli muutakin tekemistä kuin juosta pitkin korpia hoitamassa maatiaisten asioita. Yhteinen kielikin saattoi toisinaan puuttua. Tämä näkyi toisaalta heikkona luku- ja kirjoitustaitona, mutta oli toisaalta omiaan pitämään kansanperinteen hengissä.



Ortodoksipapit eivät välittäneet myöskään vanhojen kansanuskomusten sekoittumisesta kristittyihin tapoihin. Hurskas maammo saattoi tirauttaa ensin itkuvirren ja sitten mennä palvomaan Ukkoa uhrilehtoonsa. Ehkäpä joku teoreetikko oli jo tuolloin ymmärtänyt, että liberalismi on kokonaisuuden kannalta merkityksettömissä pikkuaisoissa omiaan paitsi pitämään kansan tyytyväisenä myös lujittamaan sen auktoriteettiuskoa. Edelleen maaseudun olematon kouluopetus ja uskonkappaleiden hatara tunteminen auttoi vallanpitäjiä hallitsemaan kansaa. Kansa kunnioitti pappeja, koska se tiesi, että nämä tiesivät enemmän kuin se itse. Vallankumouksen jälkeen kommunistit oivalsivat, että ortodoksisesta traditiosta kannattaa omaksua tiettyjä toimintamalleja. Ikoniperinne oli yksi tällainen. Oikeauskoisten ja olosuhteitten pakosta myös epäilevien tuomasten nurkkiin alkoi ilmestyä uuden uskonnon isähahmon kuvia, mutta ristinmerkit sentään jäivät pois.

 

 Kommunistit sallivat myös vanhojen pakanaperinteiden jatkumisen. Niinpä vainajien palvominen ja heille uhraaminen säilyi ideologialtaan "tieteellisateistisessa valtiossa". Ei ole edelleenkään tavatonta, että Venäjän puolella näkee hautausmailla viinapulloja tai lasten haudoilla leluja. Luterilaisen suomalaisen silmin katsottuna se on outoa. Välillä on sitä paitsi hyvin vaikea sanoa, mikä on karjalaisuutta ja mikä venäläisyyttä. Ensimmäisiä kertoja Venäjällä liikkuessani kiinnitin yleisen siivottomuuden lisäksi huomiota juuri hautausmaihin. Kun sitten Tuupovaarassa käydessäni tutustuin Pörtsämön ortodoksiseen "luonnontilassa olevaan" hautausmaahan, näky yllätti minut tuttuudellaan: ristit ja hautakivet hujan hajan siellä täällä kallellaan mikä mihinkin suuntaan.  Mieleeni tuli, että kaatopaikka on kaatopaikka riippumatta siitä, missä se sijaitsee.


Ortodoksinen uskonnonopetus on vielä nykypäivän Suomessakin tasoltaan kirjavaa. Osaa opettaa ammatillisesti pätevä uskonnonopettaja, osaa ortodoksisen kirkon työntekijä, osa taas nauttii vanhempiensa tahdosta luterilaista uskonnonopetusta, jos omaa opetusta ei ole tarjolla, mutta osa on kokonaan vailla opetusta. Näin siksi, että koulujen ei ole pakko järjestää kummankaan kansankirkon uskonnonopetusta, mikäli oppilaita on vähemmän kuin kolme.  Sekava tilanne ei voi olla näkymättä: Minulle itselleni on eräs nuori ortodoksimies väittänyt kiven kovaa, että ortodoksisen kirkon sisällä "ei ole mitään suuntauksia". Eräs ystäväni puolestaan sai Joensuussa tehtäväkseen huolehtia tarkkailuluokan opettajana muun opetussuunnitelman lisäksi myös kahden skinipojan uskonnonopetuksesta. Lähtökohdat olivat nykytermein ilmaistuna haasteelliset: pojat eivät nimittäin itse tienneet olevansa ortodokseja. Toisaalta mitäpä heitä syyttämään: risti se on hakaristikin ja samalla vieläpä ikivanha, mm. suomalaisugrilaisten kansojen käyttämä onnea tuova symboli.



Joensuussa on nykyään paljon venäläisiä, mikä on tehnyt siitä paljon karjalaisemman, kuin se oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Joku voisi jopa väittää, että se on nyt tietyssä mielessä karjalaisempi kuin koskaan. Rajamailla on aina kansojen ja kulttuurien välistä kohtaamista ja ”poikkinaintia”. Venäläiset ovat vuosisatojen kuluessa antaneet paljon vaikutteita karjalaisten kieleen ja kulttuuriin ja ovat samalla erottamaton osa sitä. Karjalaisuudesta kertoo jollain tapaa myös muutamien mahtisukujen hegemonia. No, autoliikkeitä riittää Joensuun kokoiseen paikkaan suorastaan hämmästyttävän paljon, ja kaupunki saa ylpeillä Helsingin hintatasoa lähentelevillä asuntojen neliöhinnoilla. Työlkii ellää, mutta kaupall´ rikastuu.



Suomessa surkutellaan rajantakaisen Karjalan tilannetta ja sitä, että nuoret ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja kylät autioituvat. Mutta poikkeaako tämä jotenkin oleellisesti Suomen puoleisen Karjalan tai ylipäänsä Itä-Suomen tilanteesta? Onko Venäjän nykyhallinto jotenkin vastuussa asiasta eri tavalla kuin Suomen valtio meidän maaseutumme autioitumisesta? Petroskoissa ilmestyvää suomenkielistä Karjalan Sanomat -lehteä lukeneena ja samalla Suomen mediaa seuranneena voin sanoa, että Karjalan ongelmat ovat samanlaiset riippumatta, kummalta puolen rajaa asiaa tarkastelee. Työttömyyttä, alkoholismia, näköalattomuutta, maahanmuuttajien syyttelyä jne. Jos unohdetaan Neuvostoliiton alkuvuosikymmenten etnografiset reformit, Venäjän puolella kommunistinen tehottomuus kohteli karjalaisuutta monin paikoin paljon lempeämmin kuin meillä markkinavoimat konsanaan. Voisi jopa tietyssä mielessä väittää, että se jopa hidasti Karjalan kuihtumista, mutta vallan vaihduttua rajantakainen Karjala on tässä suhteessa ottanut nopeasti kiinni Suomea ja mennyt monin paikoin ohi. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Pekka Iiskonmaki

Mitä Venäjä tänään sitä Suomi huomenna.

Suomi köyhtyy ennätysvauhtia ja Venäjän maaseudulla näemme tulevaisuutemme.

Autokantamme antaa viitteitä jo tulevasta.

Käyttäjän hannuaro1 kuva
Hannu Aro

Itse ajelin joskus 1990 luvulla moottoripyörällä Vienan Karjalan kyliä kierrellen, päämääränä oli tuolloin huukkumisuhan alla olleen Paanajärven kylän näkymät. Paanajärven kylää ei sitten kuitenkaan hukutettu jättipadon aiheuttamien vesimassojen alle ja se kylä löytyy entisessä kuosissaan vieläkin. Motoristi porukkaamme kuului n.10 eri ammattikunnan henkilöä, papista poliisiin ja monta muuta siltä väliltä.
Meillä oli iso paketti-auto huolto-autona jossa veimme jonkinmoista pientä avustusta kouluun ja Uhtuan sairaalaankin muistaakseni.
Mielikuvana matkoista jäi ne hyvät löylyt rantasaunoissa ja puhtaat vedet, ainut asfalttitie (muut tiet oli pieniä hiekkateitä) oli jossain kohtaa huonosti perustettu kun kevään routa oli nostanut männynkannot n.20 senttiä asfaltin läpi mutta niistä selvittiin hyvällä tuurilla ja pastorin mukanaan tuomalla korkeimman varjeluksella.
Suunnon kompassi oli minulla mukana vaikka se vähän muuta porukkaa hymyilytti, lopuksi tuli sillekin arvostusta jossain tien risteyksessä jossa pohdimme minnepäin ajaisimme ja kompassi näytti suunnan.
Joku sitten kirjoitti retkestä jutun lehteen ja kertoi siinä että on se vaan sellainen maa jossa ei pidä paikkaansa mikään muu kuin Suunnon kompassi.

Käyttäjän MattiMulari kuva
Matti Mulari

On toinenkin asia Venäjällä , joka pitää paikkansa ja johon kannattaa ehdottomasti uskoa. Jos Venäjällä on tien merkki kuopasta- niin se pitää varmasti paikkansa ja saattaa olla jopa isompi kuin etukäteen kuvittelet.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ei karjalaisuus ole sekoitus venäläisyyttä ja suomalaisuutta, kuten kirjoitat, vaan karjalaiset ovat eläneet karjalan kieltä puhuvina ja omaa kulttuuriaan harjoittaneina karjalaisalueella jo kauan ennen kuin Venäjä niillä tienoin alkoi merkittävämmin arjessa vaikuttaa.

Itämeren suomalaisten kolme suurinta kansakuntaa ovat suomalaiset, virolaiset ja karjalaiset eikä mitään niistä ole syytä vähätellä sekasikiönä jostain.

Pekka Iiskonmaki

#3
Ei todellakaan. Virossa on todella tekemisen meininki.

Käyttäjän jarmolauros kuva
Jarmo Lauros

Eilen kehuivat venäläiset maanteidemme laatua. Tänään ovat kahden vaiheilla. Huomenna me suomalaiset kehumme venäläisiä teitä.

Toimituksen poiminnat