*

Mularin mietteitä Ajatuksia politiikasta

Koulutuspolitiikka tarvitsee säästöjen lisäksi asenneremontin

Vaaleja ennen Sipilä ja Soini lupasivat, ettei koulutuksesta leikata. Vaalien jälkeen koulutus kuitenkin joutui leikkauslistalle. Yliopistomaailma hyppäsi sinänsä ymmärrettävästi takajaloilleen. Mutta kaikki tiesivät jo ennen vaaleja, että leikkauksia on luvassa. Mistään ei kuitenkaan saisi leikata: ei työttömiltä, opiskelijoilta, lapsiperheiltä eikä eläkeläisiltä. Palkkoja ei saa alentaa kilpailukyvyn nimissä, lääkekorvausten viidenkympin omavastuu on rinnastettu suorastaan murhaan. Kaiken pitäisi jatkua kuten ennenkin. 

Opiskelijaliike nousi suurten ikäluokkien vallatessa yliopistot merkittäväksi voimaksi yhteiskunnassa. 70-luvun opiskelijaradikalismin suurimpana voittona pidetty Vanhan valtaus on tosin enemmän jälkeenpäin romantisoitu mukasaavutus kuin todellinen meriitti. Oman talon valtausta ei voi pitää kovin suurena asiana, vaikka Laura Kolbe ja kumppanit asiaa miten päin kääntelisivät.

Ylioppilasliikkeen todelliset saavutukset liittyvät opiskelijoiden aseman parantumiseen ja sotien jälkeisen sukupolven esiinmarssiin päätöksenteossa. Toisaalta voidaan kysyä, saavuttiko ylioppilasliike menneinä vuosikymmeninä jopa liian paljon?  Jälkeenpäin opiskelijat ovat profiloituneet lähinnä Ei-liikkeenä, joka vastustaa yhteiskunnan sopeuttamistoimia pystymättä esittämään todellista vaihtoehtoa.  Sekä opetushenkilökunta että ylioppilaat näkevät leikkauksien johtavan automaattisesti opetuksen tason huononemiseen ja sivistyksen rapautumiseen. Heidän ajattelussaan määrä muuttuu laaduksi.

Yliopistomaailmassa on viime vuosikymmenellä perustettu uusia oppiaineita ja koulutusohjelmia, koska löysä raha on pitänyt kanavoida johonkin. Ammattikorkeakouluverkko on liian tiheä. 2000-luvun muoti oli kouluttaa erityisesti media-alan osaajia niin molemmissa korkeakoulujärjestelmissä kuin opistoasteella. Samaan aikaan ala on ollut murroksessa ja työpaikkoja on hävinnyt kiihtyvään tahtiin. Silti pitäisi ilmeisesti kouluttaa samaan tahtiin kuin ennenkin? Aikanaan ehdotetut putkitutkinnot tyrmättiin heti kättelyssä. Opiskelijaliike nousi barrikadeille akateemisen vapauden nimissä. Moni vastavalmistunut on myöhemmin päässyt niittämään sitä viljaa, jota on aiemmin ollut kylvämässä. 

Tyyppiesimerkki on yhteiskuntatieteet.  Itä-Suomen yliopistossa on paljon yhteiskuntapolitiikan opiskelijoita. Itse olen lukenut alaa sivuaineena enkä voi antaa kovin korkeaa arvosanaa opetukselle parhaalla tahdollakaan. Varsinainen ongelma on kuitenkin yhteiskuntatieteilijöiden sivuainerakenne. Yhteiskuntatieteilijät opiskelevat usein sivuaineinaan lähitietieteitä, kuten historiaa, sosiologiaa tai mediakulttuuria, monella on aineyhdistelmässään myös malliksi kansantaloustiedettä, mutta teoreettisena alana siitä ei paljon kostu. Usein opinnot jäävät sitä paitsi approon. 

Hallinto-oikeus, muut juridiikan osa-alueet ja laskentatoimi kiinnostavat valitettavan harvaa yhteiskuntatieteilijää. Omalta osaltaan ongelma on yliopistojen puutteellinen opintojen ohjaus. Kaikkein huonoimpia neuvojia ovat professorit, joista valitettavan moni on 70-luvun taistolaissukupolvea tai heidän kasvattejaan ja työskennellyt omassa yliopistokuplassaan käytännössä koko työuransa, tietämättä akateemisen maailman ulkopuolisesta työelämästä yhtään mitään. Tällaisilta henkilöiltä on kohtuutonta odottaa työelämävalmiuksien tuntemusta. Sen sijaan, että professorit huolehtisivat opiskelijoiden työllistymisestä, he painottavat "kriittistä ajattelua" so. heidän omaa tapaansa katsoa asioita, mikä taas kulminoituu usein lähinnä liike-elämän edustajien haukkumisena.

Putkitutkintomallin onnistuminen olisi ollut kiinni siitä, miten se olisi toteutettu. Ei olisi ollut järkevää määrätä tutkinnon sisältöä kokonaisuudessaan, vaan määritellä kokonaisuudet tietyistä sivuaineista, joista jotkin osat tutkintoihin olisi pitänyt sisällyttää. Määriteltyjen aineiden lisäksi opiskelija olisi voinut opiskella edelleen vapaasti valitsemiaan sivuaineita, eikä akateeminen vapaus olisi kärsinyt. Yleissivistävien aineiden ja substanssiaineiden yhdistelmä olisi todennäköisesti tuottanut sekä sivistyneempiä että työmarkkinoiden kannalta kiinnostavia yksilöitä. Olisihan se pakottanut mukavuudenhaluiset opiskelijat opiskelemaan sellaisia aineita, joista he eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneita ja joiden näkökulma asioihin on usein pääaineesta poikkeava.

Osa kanssaopiskelijoista laski, että kun keväällä opintotukeen vaadittavat opinnot / aikataulun mukaiset opinnot olivat keväällä valmiina, saattoi hyvällä omalla tunnolla alkaa vetää lonkkaa. Itse tein vuosittain opintosuunnitelman, jota en koskaan saavuttanut. Käytännössä kuitenkin opiskelin jopa kaksinkertaisen määrän kuin keskiverto-opiskelija. -Ehkä juuri minä ymmärsin akateemisen vapauden väärin.

Substanssiosaamisen kartuttaminen auttaisi jo opintojen aikana kesätyö- tai työharjoittelupaikan löytämisessä. Työnantajilla on ostajan markkinat myös kesätyöntekijöiden kohdalla. Periaatteessa kaikki työkokemus on arvokasta,koska se jo itsessään todistaa nuoren henkilön olevan työkykyinen ja -haluinen, mutta moniin työpaikkoihin haetaan lähestulkoon uskomattomia henkilöitä.

Big 4 -firmojen tilintarkastusalan trainee-hauissa on saatettu mainita, että hakijoiksi odotetaan laskentatoimen pääaineesta erinomaisin tiedoin valmistuneita henkilöitä. Edelleen moniin työtehtäviin odotetaan viiden vuoden työkokemusta soveltuvalta alalta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuorotyö mäkkärin kassalla harvoin riittää. Eritoten tilanne kertoo kuitenkin siitä, kuinka huonossa tilanteessa kokonaan työkokemuksettomat opiskelijat vastavalmistuneina ovat.

Jos on vikaa vaativissa työnantajissa, niin on myös nuorten omissa asenteissa. Itselleni oli aikanaan erittäin vaikeaa löytää työharjoittelupaikkaa. Lopulta sellaisen kuitenkin löysin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Nykyään työharjoittelua kutsutaan ilmais- tai jopa orjatyöksi. Eivätkä niin tee vain nuoret itse, vaan heidän vanhempansa. Työharjoittelu tulisi ymmärtää sijoituksena tulevaisuuteen. Kuten sanottu samalla nuori tai pitkäaikaistyötön paitsi saa arvokasta kokemusta myös todistaa työmarkkinakelpoisuutensa. Ammattiyhdistysliikkeeseen ei todellakaan kannata ripustautua henkisesti, ennen kuin on päässyt vakituisiin töihin.

Nykyinen tilanne on johtanut monen kohdalla siihen, että yliopisto-opintojen jälkeen on mentävä opiskelemaan ammattiopistosta ammatti, koska koulutusta vastaavaa työtä ei löydy. Tilanne on kestämätön sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta. Monesti ammattitutkinto ei tue millään tavalla yliopistokoulutusta. Osa päätyy vaihtamaan koulutusalaa yliopiston sisällä. Tyyppiesimerkki on, että yhteiskuntatieteilijä tai humanisti lähtee opiskelemaan putkimieheksi. Jos yhteiskuntatieteilijä opiskelisi esimerkiksi laskentamerkonomiksi, tukisi ammatillinen suuntautuminen hänen akateemisia opintojaan ja hänellä olisi paremmat mahdollisuudet työllistyä esimerkiksi julkishallintoon. Opintojenohjaus ei siis toimi sen paremmin ennen yliopisto-opintoja kuin niiden aikana eikä edes niiden jälkeen. 

Tuula Haataisen ollessa opetusministerinä lanseerattiin ylempi ammattikorkeakoulututkinto, jonka tarkoituksena oli antaa ammattikorkeakouluista valmistuneille mahdollisuudet kilpailla samoista työpaikoista yliopistokoulutettujen kanssa. Aikeet olivat hyvät, mutta ajatus kuolleena syntynyt. Jos johonkin paikkaan haetaan ylemmän korkeakoulututkinnon käynyttä hakijaa, niin tämä tarkoittaa lähtökohtaisesti nimenomaan yliopistokoulutettua henkilöä. Osassa hakukuulutuksista asia on sanottu suoraan. Haatainen loi päällekkäisen järjestelmän, koska yliopistot ovat tarjonneet jo pitkän aikaa maisteriohjelmia, joiden yksi kohderyhmä ovat ammattikorkeakouluista valmistuneet. Monet kauppatieteen maisteriohjelmat on varta vasten suunnattu tradenomeille.  Metsätalousinsinöörit taas opiskelevat usein metsänhoitajiksi.

 

Sen sijaan, että luotiin ylempi ammattikorkeakoulututkinto, olisi pitänyt luoda alempi ammattikorkeakoulututkinto.  Ammattikorkeakouluissa on monia matemaattisesti vaativia linjoja, ja osa opiskelijoista ei syystä tai toisesta valmistu koskaan. Samaan aikaan työelämä, erityisesti rakennusteollisuus valittaa teknikoiden puutetta. Työnjohto on monen rakennustyömaan ongelmakohta, koska yhdellä rakennusinsinöörillä saattaa olla useampia työmaita johdettavinaan yhtä aikaa. Tähän voi vielä lisätä sen, että etenkin eteläisessä Suomessa rakennustyömailla työskentelee paljon ulkomaalaisia työntekijöitä, joiden ammattitaito ja kielitaito vaihtelevat. On selvää, että asialla on vaikutusta rakennuskannan laatuun ja sitä myötä koko kansantalouteen.

Korkeakoulutus on nähty Suomessa itseisarvoisena voimavarana: jopa 70 prosenttia ikäluokasta on haluttu korkeakouluttaa. Käytännössä panos-tuotossuhde on jäänyt odotettua vaatimattomaksi.  Kaikille korkeakoulutetuille ei yksinkertaisesti riitä koulutustaan vastaavaa työtä.  Samaan aikaan on puhuttu työurien pidentämisestä.

Työuraa pitäisi pyrkiä pidentämään enemmän alkupäästä. On ehdotettu, että kandidaattitason tutkinnosta tulisi perustutkinto. Kuitenkaan työelämä ei ole asiaa omaksunut ja miksi olisi, onhan maistereita tulossa töihin yli tarpeen. Ammattikorkeakouluista valmistuneet ovat työelämässä selkeästi paremmassa asemassa kuin alemman korkeakoulututkinnonhankkinut yliopistokoulutettu väki. Tässä kohtaa duaalimallista hyötyvät selkeästi ammattikorkeakouluissa opiskelleet, joten siinä mielessä aiemmin kuvattu Haataisen huoli ammattikorkeassa opiskelleitten asemasta on turha. Akateemisella ylikoulutuksella sen sijaan on luotu umpikuja, josta on vaikea löytää ulospääsytietä. 

Tohtoreitten liikakoulutus on johtanut siihen, ettei heille ole riittävästi työpaikkoja. Erityisen ongelmallista työllistyminen on silloin, mikäli tohtori ei ole hankkinut riittävästi työkokemusta akateemisen maailman ulkopuolelta ennen väittelyään. Tohtorien palkkavaatimuksia pelätään ja heidän näkemystään asioista pidetään teoreettisena ja käytännölle vieraana. Tutkijan työ varsinkin luonnontieteiden ulkopuolella koostuu usein pätkistä ja taistelusta apurahoista, ja professorin tai jopa lehtorin pesti jää usein haaveeksi. Moni lahjakas, tohtorinhatusta haaveileva opiskelija hyötyisi enemmän opettajaopintojen käymisestä. Tohtoritulvasta johtuen akateeminen jatkotutkimus ei olisi hetikään uhattuna, vaikka tohtoreita valmistuisi jatkossa nykyistä huomattavasti vähemmän.

Saksassa tilanne on toinen. Siellä "pelkkä" merkonomi on edelleen kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Samaan aikaan akateemisten tutkintojen arvostus on säilynyt ja yliopistosta valmistuneille on töitä tarjolla normaalisti. Maan talous on noussut tehtyjen reformien jälkeen ja entinen Itä-Saksan aluekin on lopulta pääsemässä jaloilleen. Suomessa taas halutaan jatkaa kuten tähän asti ja työttömyyden annetaan kasvaa ja velanoton jatkua.

Koomista on, että professori Jaakko Hämeen-Anttila päätti lähteä Britanniaan, näyttää keskisormea Suomelle ja haukkua koulutusleikkaukset. Britanniassa ammatillinen koulutus ajettiin Tatcherin aikana alas ja siirryttiin oppisopimusmalliin. Yliopistoissa on kovat lukukausimaksut. Hämeen-Anttila äänesti siis jaloillaan ja liputti paljon kovemman järjestelmän puolesta, Mutta mitäpä ihminen ei rahan vuoksi tekisi?

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän MattiMulari kuva
Matti Mulari

Oikeat on ajatukset ja johtopäätökset

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Millähän saataisiin peruskorjattua surkea koulutusjärjestelmämme läpikotaisin. Suomessa on koulutuksellinen epätasa-arvo vallitsevana oppina ohjaamassa koulutuspolitiikkaa. Mitä enemmän tarvitset opetusta, sitä vähemmän sitä saat. Yhden tyypin pohjalahjakkaat (tietyssä elämänvaiheessa) etenevät peruskoulun suodattimen läpi ylöspäin. Lukiossa tuosta porukasta poimitaan pänttäyskykyisimmät "kultahiput" joille avautuvat tiedot portaat.

Ihminen on laiska ja kehittää ominaisuuksia eli vahvuuksia joilla parhaiten huomaa pärjäävänsä. Missään kohtaa koulujärjestelmää ei ainakaan oman koulunkäyntini aikana opetettu itsenäistä ajattelua, itseopiskelua, omaehtoista tutkimista jne. Tästä syystä meidän koulujärjestelmä suoltaa työmarkkinoille ja tutkimuksen saralle ihmisiä joiden taipumukset viittaavat virkamiesuralle. Aloitekyvytöntä, itse mitään keksimätöntä ja hyvin vähän edes oman tutkimusalaansa ymmärtämään kykenevää porukkaa.

Suomessa kaikki panokset ladataan siihen osaan porukkaa jolla on parhaimmat kyvyt vältellä ajattelun ja ymmärtämisen taidon kehittämistä. Riittää kun oppii tallentamaan sisäiselle kovalevylleen kaiken jaettavan tiedon ja hallitsee taidot joilla kykenee esittämään älykästä. Muuta ei tarvitse päästäkseen yhteiskunnan huippumestoihin ja ainahan voi alkaa kuluttamaan aikaa tv-ruudussa julkkistutkijana, mikä riittää julkisen sektorin virkaposteihin vaikka tutkijankyvyt heppoiset olisivatkin.

Joku sanoo, että onhan ne tohtoreita ja professoreita. Onko se nyt niin ihmeellistä jos tietää kuinka tutkimusta tehdään. 1) Pitää keksi jokin riittävän mielenkiintoinen (=mediaseksikäs) aiemmin tutkimaton pikkuriikkinen elämän osa-alue (yksinkertainen malli) tutkittavaksi 2) kysymyksenasettelu tärkeää 3) laaditaan tutkimussuunnitelma 4) kun prosessi on ohi, pitää vähän saivarrella ja väittää jotain ymmärtävänsä.

Kannatan toista metodia. Sitä voi soveltaa kuka tahansa ja ilman ylempää opetusta.

1) Ei rajata tutkittavaa asiaa 2) Kerätään havaintoja ilman rajauksia 3) Yritetään ymmärtää asioiden yhteys, syy-seuraus suhteet, tajuta miksi on niin kuin on 4) siitä syntyy mieleen malli todellisuudesta.

Siis päinvastainen prosessi kuin tiedemaailma soveltaa. Mitä väliä tällä on? Lopputulos. Tiedeporukka väittää ymmärtävänsä jotain, vaikka kyse on tiedosta. Omassa metodissani tieto suodatetaan mielensisäisen mallin lävitse ja havaitaan yhteydet eri elämän osa-alueille.

Tietoisuuden havaitsema uusi kysymyksenasettelu, uudi detalji-tieto on kuin laser-säde joka ammutaan prismaan mieli kykenee havaitsemaan kaikki yhteydet. Riittävän monta vuosikymmentä kun on tätä prosessia harjoittanut, pystyy kääntämään tiimalasin (säteet) nurinperin. Tiedostamaton alkaa synnyttämään ammuksia (laser-säteen) mielen mallista.

Onko tällä jotain väliä ja kelle? Meille kaikille on väliä syntyykö tässä maassa keksintöjä, innovaatioita kaikilla tasoilla autonkorjaajasta huippututkijaan. Suomi on pärjännyt kun on riittänyt ulkomaisten keksintöjen soveltaminen yhteiskunnan eri osa-alueilla ja on ollut oma valuutta jolla kilpailukykyä on yllä pidetty.

Eletään ihan toisenlaisessa maailmassa. Elintasoero ei tarjoa meille kilpailuetua, ei ole omaa valuuttaa devalvoitavaksi ja myös muu maailma ymmärtää koulutuksen olevan avain pärjäämiseen. Siellä myös ymmärretään koulutuksen tasa-arvosta enemmän. Meillä taloudellisen tasa-arvon toteutumista pidetään koulutuksellisena tasa-arvona. Aivan väärä logiikka. Koulutuksellista tasa-arvoa on, kun kaikilla on mahdollisuus saada opetusta henkilökohtaisiin ominaisuuksiin katsomatta. Kilpailijamaissa koulutusputkeen pääsevät eri tavoin itseään kehittämään joutuvat ihmiset, jolloin sieltä koulutusputken päästä tulee ulos ihmisiä joiden aivot on ohjelmoituneet toimimaan eri tavalla.

Toimituksen poiminnat