*

Mularin mietteitä Ajatuksia politiikasta

Vaihtoehtomedia elää perinteisen median mukavuudenhalusta

Nykyään ihmetellään, mistä vaihtoehtomedia elää. Yksi syy on tekniikan kehitys ja verkossa julkaisemisen helppous. Perinteinen media on saanut rinnalleen paitsi sosiaalisen median myös pääosin verkossa ilmestyvän vaihtoehtomedian, mutta esimerkiksi Magneettimedia ilmestynyt aiemmin myös paperisena julkaisuna.

Median ongelmana on se, että verkossa surfaillessaan kukaan ei haluaisi maksaa journalismista ja samaan aikaan kynnys osallistua julkiseen keskusteluun on somen kautta madaltunut. Toisin kuin yleisönosastopalstoilla ei somesssa ole ennakkosensuuria ja foorumi on käytössä 24/7. Sananvapaus on kallis asia, mutta kaikki eivät ymmärrä vapauden ja vastuun suhdetta.

Myönteistä on, että vähitellen on syntynyt pientä vastareaktiota, esimerkiksi hidas media, jonka tarkoituksena ei olekaan olla kaikkein nopein tiedonlevittäjä, vaan tehdä laadukasta journalismia lähdekritiikistä huolta pitäen.

Vaihtoehtomedialle on syntynyt tilaus tilanteessa, jossa perinteinen media on laiminlyönyt tehtävänsä riippumattomana tiedonvälittäjänä. Syynä tähän on median edustajien laiskuus ja mukavuudenhalu yhdistettynä liiallisuuksiin menneeseen poliittiseen korrektiuteen. Poliittinen korrektius muistuttaa ilmiönä neuvostoaikaa, jolloin Suomessa oli tiukka itsesensuuri.  Samanlainen ilmiö on nähtävissä politiikassa, jossa aikoinaan vihreälle liikkeelle syntyi tilaus vanhojen puolueitten jätettyä ympäristöasiat retuperälle.

Myöhemmin perussuomalaiset nousi suurten puolueitten joukkoon perinteisten valtapuolueitten vaiettua maahanmuuton aiheuttamista ongelmista. Maahanmuuttajien ja muiden erityisryhmien aiheuttamista ongelmista ei ole ollut soveliasta puhua. On pelätty rasistiksi leimautumista. On käytetty sellaisia kiertoilmaisuja kuin ”heimotappelu” tai useimmiten tekijöiden etnisestä taustasta on vaiettu kokonaan. Toisinaan on kerrottu, että tekijä kuuluu kantaväestöön, koska se on turvallista.

Median vaikenemista tai puolittaista uutisointia on perusteltu sillä, että tekijän etnisellä taustalla ei ole mitään tekemistä itse rikoksen kanssa ja kollektiivista vastuuta ei ole.  Ehkä näin, mutta tällöin toimittaja ryhtyy tekemään tulkintoja lukijan puolesta. Tätä merkityksellisempää on se, että huhut leviävät. Avoimella tiedottamisella olisi paljon pienemmät haittavaikutukset kuin asioista vaikenemisella. Jos uutisoinnissa kerrotaan, että tekijä kuuluu ryhmään X, ei asiasta ole kahta puhetta. Jos taas asiaa ei sanota suoraan, alkavat huhut, jotka kohdistuvat kaikkiin Afrikasta tai Lähi-idästä tuleviin ym. ei-eurooppalaisperäisiin ryhmiin. 

On huomattava myös, että tekijän maanmiesten joukossa on syytä lisätä negatiivisten uutisten tullessa painetta käyttäytymisen kontrollointiin. Opetetaanhan meille suomalaisille jo ala-asteelta lähtien, että jokainen meistä edustaa omalla persoonallaan ja käyttäytymisellään ulkomaisten silmissä koko Suomea. Usein pakolaiset tulevat patriarkaalisista kulttuureista, joissa perheen ja suvun vanhimpien sana on laki. Sillä on usein suurempi merkitys kuin uuden asuinmaan laeilla tai kulttuurisilla normeilla, joita ei välttämättä edes kovin hyvin tunneta.

Vaihtoehtomedia käyttää usein raflaavia otsikoita, ja sisältö on samaa sarjaa. Uutisjutut saattavat olla kokonaan väärennettyjä tai niiden lähdekritiikki on vajavainen. Jälkimmäinen koskee tosin myös perinteisiä juorulehtiä.

Usein artikkelit perustuvat huhuihin ja mutu-tuntumaan ja muussa vaihtoehtomediassa olleiden uutisten lainailuun. Kaiken huippu on, että uutisen kirjoittajana voi olla sama henkilö. Sinänsä siinä, että sama henkilö pyörittää useampaa vaihtoehtomediaa, ei ole ihmeellistä, onhan esimerkiksi Almamedia keskittänyt perinteisen median omistusta Suomessa itselleen, ja samoja artikkeleita on julkaistu konsernin eri lehdissä.

Vaihtoehtomedian uutisjutut saattavat olla kokonaan väärennettyjä tai niiden lähdekritiikki on vajavainen. Usein uutinen syntyy lukijalähtöisesti: Tehdään sellainen uutinen, jonka tiedetään uppoavan lukijakuntaan, kerrotaan sellainen totuus, millaisen lukija haluaa kuulla. Keltaisessa mediassa lukijan kalastelu keskittyy usein otsikkoon ja sisältö on usein huomattavasti vaisumpi, mutta siitä huolimatta totuus pyrkii toisinaan hämärtymään myös uutisessa.

 Valtamedian uutisointi on lähestynyt iltapäivälehtiä otsikoinnin osalta, mutta onneksi ainakin vielä itse jutussa asiat on yleensä huomattavasti hillitymmin selitetty. Ilmiö on joka tapauksessa huolestuttava. Media kamppailee samankaltaisen ongelman kanssa kuin taide: yhtäältä tuotteen on oltava enemmän tai vähemmän myyvä, mutta toisaalta sillä on itseisarvonsa, jota ei saa uhrata kaupallisuuden alttarille.

Joukko Suomen median keskeisimpiä päätoimittajia otti taannoin kantaa luotettavan median puolesta. Suurin vastuu luotettavuudesta heillä on jokaisella itsellään oman lehtensä johtajina. Erityisesti heidän pitäisi kiinnittää huomionsa omissa lehdissään viljeltävään otsikkojournalismiin. Päätoimittajien jos kenen tulee itse muistaa journalismin eettiset periaatteet.

Suomessa on uutisoitu näyttävästi Venäjän valtion masinoimasta trollauksesta. Asian julkituomisessa ovat kunnostautuneet kaksikko Saara Jantunen ja Jessikka Aro. Sotatieteitten tohtori kirjoitti Venäjän infosodasta kirjan ja toimittaja voitti aihetta käsitelleellä uutisjuttusarjallaan Suuren journalismipalkinnon. Voi vain kysyä, miksi, Jessikkan ”uutisissa” on kyseessä enemmänkin liioittelu ja poliittinen pamfletointi kuin laadukas tai edes keskinkertainen journalismi.  Samalla huomio on käännetty todellisista infosodista esimerkiksi tietoverkkoja vastaan tehdyistä hyökkäyksistä pois. Tarinan tärkein opetus on, että jos et menesty sotilasuralla, ryhdy maalailemaan uhkakuvia, kyllä tiedustelu jossain vaiheessa kiinnostuu kyvyistäsi ja jollei niin aina voit alkaa kirjoittaa kioskidekkareita. Jos taas haluat menestyä toimittajan uralla, valitse helppo ja seksikäs aihe ja uutisoi siitä helposti ja seksikkäästi siis poliittisia tuulia haistellen - lähdekritiikki ja kyseenalaistaminen ovat molempien kohdalla toissijaisia asioita. Se, että lukijat eivät ole kiinnostuneet todisteista vaan korvilleen sopivasta tarinasta, ei yllätä, mutta se että sama pätee palkintoraatiin, on erittäin huolestuttavaa, ei siinä paljon PISA-sijoitukset näy auttavan.

 Viro ja Israel ovat jatkuvasti verkkohyökkäysten kohteina ja kyseessä on oikeasti vaarallinen toiminta. Jos joku ei kestä Suomi24-palastalla sitä, että häntä haukutaan ja syytetään valehtelijaksi, on hänen paineensietokykynsä mitä ilmeisemmin nollan alapuolella. Häiriköt tapaavat tehostaa viestiään alatyylisin ja henkilöön käyvin hyökkäyksin ja uhkauksin, mutta tämäkin ilmiö on valitettavan normaalia somessa. Myös toimittajien saama henkilökohtainen törkyposti on tuttua jo ajalta ennen internetiä ja siitäkään on turha vetää elämää suurempia johtopäätöksiä.

Venäjällä asuminen opetti paljon paikallisesta mediasta, mutta samalla se opetti paljon myös suomalaisen median laaduttomuudesta. Kesällä 2014 keltainen media julkaisi kohu-uutisen Pietarin väitetystä ruokapulasta. Matkustin viikko uutisoinnin jälkeen Pietariin ja kävin monissa kaupoissa. Yhdessäkään eiväthyllyt olleet tyhjinä. Kun tutkin uutisessa olevia kuvia tarkemmin, tulin siihen tulokseen, että ainakin yksi kuvista on otettu tyhjästä lihatiskistä joko myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Edelleen voi kyseenalaistaa, oliko kuva otettu Pietarissa tai oliko se ylipäätään Venäjältä?

Ukrainan kriisistä kertovia uutisia seuratessa tulee muistaa, että Ukrainan suunnalla toimii venäläistyyppinen media molemmin
puolin rajaa. Näin ollen ukrainalaisten uutistoimistojen uutisia tulisi tulkita samalla tavoin kriittisesti kuin Venäjän uutisointia, varsinkin kun otetaan huomioon, että maat ovat käytännössä sodassa keskenään. Mikäli lännen tiedotusvälineet saavat tietonsa ukrainan medialta, on välitettyjen tietojen uutisarvo kyseenalainen.  


Kansainväliset uutistoimistot päättävät tänä päivänä puolestamme siitä, mistä huomenna
puhumme, eikä pelkästään, mistä puhumme, vaan miten puhumme. Usein uutisointi pääsee pullonkaulojen läpi, ja totuus hämärtyy nopeasti. Konfliktien ollessa kyseessä alkuperäislähteen jäljittäminen on vielä normaalia vaikeampaa. Usein toimitajat joutuvat luottamaan tuntemattoman kollegansa ammattietiikkaan.  Se, että samasta sylttytehtaasta tullutta uutista pyöritetään laajalti kansainvälisessä mediassa ei vielä tee asiasta totta, sen sijaan se voi tehdä asiasta "totuuden", joka on kuitenkin hieman eri asia. Rauha ja positiiviset uutiset eivät kiinnosta lukijoita samalla lailla kuin sota, nälänhädät ja kurjuus. Hedgehoppersin vuonna 1965 julkaisema ja suomeksikin levytetty It´s Good News Week -laulu kertoo aiheesta kaiken olennaisen. Tämän ovat oivaltaneet yhtälailla edellä mainittu neitokaksikko kuin MV-lehteä julkaiseva Ilja Janitskin.


Kuten sanottu uutisoinnissa keskeistä ei aina ole se, mitä uutisoidaan, vaan miten uutisoidaan ja ennenkaikkea, mitä jätetään uutisoimatta. Kyseessä on poliittisen narratiivin rakentaminen, ja tarkoitushakuinen uutisointi tukee kehyskertomusta. Näin muokataan mielipiteitä ja rakennetaan samalla
käsitystä huomispäivän historiasta. 

On huomattava, että sekä historiankirjoitus että journalismi perustuvat valitettavan pitkälle liioitteluun ja kärjistyksiin. Totuus on yleensä
tarua tylsempi jopa silloin, kun kyseessä on kansamurha tai muu vastaava hirmuteko ja vaikka faktat tiedettäisiin, on yksityiskohtien värittely valitettavan
inhimillistä. Kun ihminen lukittuu tiettyyn viitekehykseen, esimerkiksi USA- tai Venäjä-vastaisuuteen, hänen on vaikea kyseenalaistaa maasta tulevia negatiivisia uutisia, hän  alkaa myös kerätä tietoa valikoiden ja klikkailee otsikoiden perusteella omaa näkökulmaansa  vahvistavia uutisia ja näin kupla on valmis. 


Sanotaan, että piru opetti Gutenbergille kirjapainotaidon.  Yli 500 vuotta myöhemmin piru on varmasti entistä tyytyväisempi.    

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat